Story of my life

Sillon kun tuntuu, että kaikki alkaa olla hyvin ja vaikeudet tuntuu jäävän taakse, pitäs aina muistaa varautua siihen, että kohta tulee taas kuormallinen paskaa niskaan.

Sillon kun alkaa löytää taas sen oman ilosen itsensä josta itsekin joskus tykkäs, jokin vetäsee taas siihen mustaan, vihaseen ajattelumalliin, eikä mikään enää olekaan hyvin.

Viimeyö oli ensimmäinen pitkään aikaan kun sain nukuttua ensiyrittämällä. Ensi yö tuskin menee yhtä helposti. Se on harmi koska tänään musta tuntu esimmäistä kertaa aikoihin siltä, että elämä alkaa tasaantua ja mä alan olemaan taas oma itseni. Nyt musta taas tuntuu, että mä olen just niin hirveä kun mä olen aina elämäni huonoimpina hetkinä tuntenut olevani. Enkä mä edes tiedä miksi.

Mulla taitaa resurssit loppua tähän taisteluun...


"You've seen my soul, I'm a nightmare. Out of control I'm crashing into the dark..."

Friend or Foe?

Mulla on koko ajan odottava olo. Mä tiedän, että jotain on tapahtumassa, kaikki merkit on ilmassa. Mä en vaan yhtään saa kiinni siitä mitä se on. Onko se jotain hyvää, vai jotain pahaa? Jotain hyvää mistä seuraa jotain pahaa, tai ehkä jotain pahaa mistä seuraa jotain hyvää.

Mä näin taas enneunen. Tiesin, että se tarkoitti jotain. Tälläkertaa osasin jopa tulkita sitä, en vaan ollut varma olinko oikeassa. Olin. Se oli hyvä uni, ja hyvä enne. Nyt mä kai vaan odotan seurauksia. Jotain hyvää? Jotain hyvää mistä seuraa jotain pahaa?

Mä tiedän ettei pitäisi, mutta tietyntyyppisen historiani takia mä olen suhteellisen pessimisti. Tai no, itse mä nimittäisin sitä enemmän realismiksi, mutta tiedä häntä.

Mun mielialat on alkanu taas vaihtelemaan, nollasta sataan ja sadasta nollaan niinkuin hyvä ystäväni joskus sanoi. Se ei ole hyvä merkki. Mä olen myös pidemmän aikaa mieluummin jäänyt yksin kotiin kun lähtenyt johonkin minne mua on pyydetty. Ei myöskään hyvä merkki. Mutta nyt mä tiedän tän kaiken, ja voin ehkä ohjailla tekemisiäni parempaan suuntaan. Right?

Tänä iltana mua pyydettiin baariin, en lähtenyt. Nyt musta tuntuu, että nää tunnit kuluu ihan tappavan hitaasti. Tahtosin mennä jo nukkumaan, mutten sitten kuitenkaan tahtois. Hankalaa.

Yöt on ollu nyt inhottavia. Yksin nukkuminen ei vaan oo kivaa. Mmh...

Pitkästä aikaa...

Joo, oon ollu jonkun aikaa blogilta poissa, kun oma kone sano ittensä irti ja jotenkin musta tuntuu etten osaa kirjottaa muiden koneilla, niin tyhmältä kun se kuulostaakin.

Jokatapauksessa, elämä on menny ihan tasaseen tahtiin etiäpäin. Töitä on ollut paljon ja on ilmeisesti jatkossakin. Nyt tosin on edessä vain kaks lyhyttä päivää ja sit kaksi vapaata. Tahtoo lintsille!

 Välillä musta tuntuu että oon niin väsyny etten jaksa tehdä muuta kun itkeä. Itku ei kuitenkaan tule ja tarpeeks pitkään kun se tuolla kurkunpäässä (siellä mä aina tunnen sen että nyt on lähellä) kummittelee niin sit alkaa oksettaa eikä tosiaan oo enää yhtään kivaa. Väsymyksestä huolimatta mulla on kyllä ollu ihan mielettömiä "leijumis hetkiä" tässä lähiviikkoina. Yks niistä oli eilen kun oltiin kattomassa Francinea Virgin Oilissa. Ohhoh mikä keikka! Aivan mahtavuutta! Laittaisin kuvia mut en nyt jaksa alkaa siirtelemään niitä puhelimesta koneelle.

Tänään on sitten vietelty krapulapäivää kultti-klassikoiden parissa. Toisin sanoen katottiin Cry-Baby ja Lost Boys. Aivan ihania leffoja molemmat, ja ah mitä miehiäkin vielä!

Nyt illalla Anni lähti omille teilleen ja mä jäin yksin kotiin. Koin jokseenkin katkeransuloisen muistuksen eräästä erittäin tärkeästä asiasta elämässäni, joka syystä tai toisesta ei ole saanut juurikaan huomiota pitkään aikaan. Nyt mä kuitenkin taas muistin kaiken mitä se mukanaan toi ja tuo edelleen ja haluaisin palavasti soittaa sille yhdelle ainoalle ihmiselle jonka kanssa mä tästä asiasta pystyn puhumaan. Sille jonka tiedän tuntevan ja muistavan samoin kuin minä.

Hassua taas, miten tälläinen asia saa mut tuntemaan näin voimakkaasti. Tosin niinhän se on tämän osalta aina mennyt... "Because they saved my life", sillä sen ne teki, vaikkei sitä muut koskaan tule ymmärtämään.

Mutta ehkä tämä on tän illan osalta nyt tässä. Suljen vaan silmät, fiilistelen, ehkä itkenkin ihan vähän, se vois tehdä hyvääkin...

Out of things to say...

"Vaikeaa selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää"

Ajattelin kirjottaa blogi tekstin, mutta tässä jonkun aikaa ruutua tuijotettuani olen vaan päätynyt siihen lopputulokseen, ettei ole juuri nyt mitään sanottavaa.

Tapahtumia ois paljon, mutta ne vaikuttaa jotenkin tyhjänpäiväisiltä verrattuna siihen kaikkeen mitä mun pään sisällä on parina päivänä pyörinyt. Olen käynyt niin mielettömissä fiiliksissä, että olisin voinut suudella koko maailmaa. Välillä taas ei ole itku ollut kaukana. Ehkä mulla tosiaan on vielä jotain asioita käymättä läpi itseni kanssa. Noh, kaikki ajallaan.

Nyt mä kuitenkin yritän olla hyvin positiivinen. Kaks vapaapäivää edessä, kävisin shoppaamassa mut ei oo rahaa, mur. Ajattelin kuitenkin siivota ja pestä pyykkiä. Jonkun sortin leffamaratoni ois kans aika jees.

Mut joo, se siitä. Vois mennä nukkumaan niin sais huomenna ittensä ihmisten aikaan ylös (yeah right!), joten öitälöitä...

Just fighting to get throught the night

On jotenkin tosi pahasti alavire päällä. Jotenkin tuntuu ettei kestä yhtään negatiivista kommenttia tai asiaa ilman, että itku pääsee. Kaadoin tänään töissä maidot prikalle ja piti ihan oikeasti taistella itsensä kanssa, että pysy kasassa. Teki nimittäin niin mieli huutaa. Muutenkin koko aamupäivä meni ihan ihme sumussa.

Nyt on jotenkin ihan loppu, muttei silti tahtos mennä nukkumaan. Tahdon vielä hetken valvoa ja virua jossain itsesäälin tapaisessa päänsisäisessä mömmössä.

Pari päivää ois vielä töitä, aamuvuoroa tosin (♥), ja sitten parille vapaalle. Annin syndet ja palkkapäivä ois siinä samassa rytäkässä, eli on siis aika juhlia. Viimesimmän reissun morkkis kun on jo vihdoin alkanu laskemaan, hahhah!

Mut joo, ehkä jätän tän nyt tähän etten alota mitään angstista valitusvirttä. Joten ensikertaan!

P.s. Onkohan se normaalia, että tällähetkellä on tasan kaksi ihmistä jolle jaksaisin/haluaisin mitään jutella...? Varsinkin kun ottaa vielä huomioon kuka se toinen henkilö on... Mä en varmaan ikinä opi...

Why?? Oh why...

Hello moodswings, welcome back.

Kylläpä heitti suorastaan rajusti taas miinuksen puolelle meikäläisen mielialamittari, ja ihan yhtäkkiä as always.

Tällaisissä fiiliksissä ei voi mitenkään välttää sitä, että alkaa tehdä mieli esittää muutama hassy kysymys maailmankaikkeudelle.
Siispä;

Miksi ihmisten täytyy muuttua mukavista inhottaviksi?

Miksi meille ei jo ilmoiteta, että "hei, teille on nyt kämppä valmiina"?

Miksi tää sairaus ei voisi jo mennä ohi?

Miksi sairaana ei voi tehdä mitään vaan pitää vaan maata kotona sängyssä?

Miksi yskimisen pitää tuntua niin inhottavalta?

Miksi koko ajan on joko liian kuuma tai liian kylmä?

Miksi isin piti viedä mun vesipullo pois just kun oisin tarvinnu sitä?

Miksi keittiöön on niin pitkä matka?

Miksi minä olen niin kovin usein se ainut ihminen joka pystyy näkemään feikkien ihmisten läpi?

Miksi mä en jaksa nousta laittamaan jotain dvd:tä pyörimään?

Miks ei ole jo huominen?

Miksi mä en ole aivan törkysen rikas?

Miksi ärsyyntyneenä ei osaa nähdä mitään positiivista, vaikka sitä olisi ympärillä paljonkin?

Miksi suomalaisissa mainoksissa ei osata näytellä?

Miksi laihduttaminen ei voi olla kivaa ja helppoa?

Miksi lävistyksien pitää kipeytyä?

Miksi tänään piti lämmittää sauna, kun mä tahtoisin vaan viileään suihkuun?

Miksi mä en taaskaan kerkeä näkemään mun kaveria ennnekun se taas lähtee pois kaupungista?

Miksi mun nenän täytyy vuotaa koko ajan?

Miks ei Linkin Parkin ja Bon Jovin keikkojen välissä voi olla edes yhtä päivää?

Miks ei lääkekuurin aikana saa juoda alkoholia?

Miksi mä vieläkin volisen tähän blogiin, vaikka mä voisin tehdä jotain mikä veisi mun ajatukset pois tästä vitutuksesta?

Not- so- sincerely,
-Marli

P.s. Miksi mua väsyttää nyt ihan sikana, mutta yöllä en meinaa saada mitenkään unta?