Mietiskelen tässä taas, että missä välin musta, tai mun elämästä tuli jälleen tällasta. Hetki sitten olin niin onnellinen ja innoissani kaikesta, nykyään taas ainoa mistä saa kiksejä on juominen, eikä kyllä oikein enää sekään. Mä olen kyllästynyt kaikkiin ja kaikkee. Melkein jo vihaan omaa peilikuvaanikin. Kohta vissiin odottaa reissu valkeiden takkien valtakuntaan.
Mua kyllästyttää kaikkein eniten se, että tää kaikki toistuu taas. Onko mussa ihan oikeasti joku valmistusvirhe? Enkö mä vaan osaa? Mikä muka sai mut taas tähän mielentilaan? Eihän tässä ole edes tapahtunut mitään pahaa, päin vastoin. Silti mä vietän suurimman osan päivistäni oman pääni sisällä ja mietin että vittu mitä paskaa... En ole tyytyväinen keneenkään tai mihinkään. Rukoilen jotakuta korjaamaan mut vaikken ole edes rikki, kai?
Voisihan tässä taas ryhdistäytyä ja miettiä mitä kaikkea hyvää on elämässä, mutta ei vaan ole energiaa eikä kiinnostusta sellaseen. Sääli. Tosi sääli.
Jos jotakin, niin mä olen elämässäni aina tiennyt mitä mä en halua. Mä en ole puoletkaan ajasta tiennyt, saati saanut sitä mitä haluan, mutta sen mä olen koko ajan tuntenut ja tiennyt mikä mua ei ainakaan tee onnelliseksi. Nyt mä en tiedä enää sitäkään. Mä en kirjaimellisesti tiedä mitään. Mä en tiedä edes nykytilannettani. Mua revitään kahteen suuntaan, ehkä. Toisaalta taas ei. Ehkä mä revin itse itseäni kahtia, ehkä mä onnistun.
Menneisyys on jännä juttu. On totta kun sanotaan ettei sitä pääse karkuun. Mä luulin, että jotkut asiat, jotkut ihmiset ois jäänyt jo pois kuvioista, mutta niin ne vaan löysi tiensä takaisin. Okei, toi ei ollut ihan totta. Ei ne mua löytänyt, mä etsin ne. Tai sen. Hänet. Miksi?!
Tyhmä mä kai olen, mutta en mä koskaan ole osannut järjellä ajatellakaan. En ainakaan tätä asiaa, so no surprises there...
Nyt mä taas olen pisteessä missä valvon yöni ja mietin miten asiat ois voinu mennä, menee tai tulee menemään. Mietin ja takerrun pieniin sanoihin ja asioihin sekä lähellä, että kaukana. Elän vaan ajatusteni kanssa ja annan kaiken muun liukua ohi. En jaksa antaa huomiota muulle kuin niille äänille mun päässä jotka hitaasti mutta varmasti ajaa mua hulluuden partaalle. Ollakko vai eikö olla ja sitä rataa.
Noh, kai mä vuoden päästä taas herään tästä horroksesta ja löydän taas paikkani ja kaikki ne asiat joista vielä hetki sitten olin niin varma. Ne joita en tällähetkellä edes muista...
Good night, sleep tight, dont let me get me without a fight...
Tässä on nyt viimepäivityksen jälkeen sattunut aika paljon. Maailma on pyörähtänyt ympäri jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Ensin ajattelin ettei asiat edes muutu niin paljon tän päätöksen jälkeen, mutta nyt nään miten väärässä olin. Mä en edes oikein tiedä miltä musta tuntuu. Tai tiedän, mutta oon silti ihan sekasin.
Mulla on järjetön kaipuu johonkin kauas. Enkä mä halua mihinkään thaimaaseen tai Intiaan. Mieluummin jonnekin vuorille johonkin pieneen metsämökkiin. Sellaseen paikkaan jossa voisi olla vaan omien ajatustensa kanssa rauhassa ja käyskennellä kirpeässä ulkoilmassa hiekkatiellä. Voisi istua viltin sisässä lattialla ja juoda teetä. Katsella ulos ikkunasta pimeään iltaan, nähdä tähdet ja hymyillä ilman syytä. Luoja miten mä kaipaan sellaista rauhaa vaikka tää on vasta ensimäinen kerta kun ees tulin ajatelleeks sellasta. Ehkä mä järkkään itteni johonkin sellaseen paikkaan...
Sillon kun tuntuu, että kaikki alkaa olla hyvin ja vaikeudet tuntuu jäävän taakse, pitäs aina muistaa varautua siihen, että kohta tulee taas kuormallinen paskaa niskaan.
Sillon kun alkaa löytää taas sen oman ilosen itsensä josta itsekin joskus tykkäs, jokin vetäsee taas siihen mustaan, vihaseen ajattelumalliin, eikä mikään enää olekaan hyvin.
Viimeyö oli ensimmäinen pitkään aikaan kun sain nukuttua ensiyrittämällä. Ensi yö tuskin menee yhtä helposti. Se on harmi koska tänään musta tuntu esimmäistä kertaa aikoihin siltä, että elämä alkaa tasaantua ja mä alan olemaan taas oma itseni. Nyt musta taas tuntuu, että mä olen just niin hirveä kun mä olen aina elämäni huonoimpina hetkinä tuntenut olevani. Enkä mä edes tiedä miksi.
Mulla taitaa resurssit loppua tähän taisteluun...
"You've seen my soul, I'm a nightmare. Out of control I'm crashing into the dark..."
Oon tässä reilun parin viikon loman (tuntu yli kuukaudelta!) jälkeen lähössä puol viideks töihin. Mitähän siitäkin tulee, tuntuu ettei osaa varmaan mitään, hah!
Fiilistelen Lady Gagaa ja yhden biisin sanoista inspiroituneena ajattelin pitkästä aikaa kirjottaa blogin. Tulin nimittäin ajatuksissani harhautuneeksi siihen ensimmäiseen iltaan kun tapasin rakkaani. Siitä on aikaa nyt reilu vuosi ja vaikka mä jo sillon tiesin (vaikken sitä kyseiselle neidille paljastanutkaan), että hän on se jonka mä haluan mä en ois ikinä uskonut, että seuraavan vuoden marraskuussa me asutaan yhdessä unelma-asunnossa Aurinkolahdessa.
Ylä-, ja alamäkineen tää vuosi on ollu aivan täydellisen ihana. Muuton yhteydessä on ollu stressiä enemmän kun kahdelle ihmiselle ois uskonu kasaantuvan, mutta nyt kun kämppä on kunnossa (sohvaa lukuunottamatta joka tulee perjantaina ♥) niin sitä näkee, että kaikki oli sen arvoista.
Tässä kun kaikki palaset on loksahtanut kun ihmeen kaupalla paikoilleen tulin miettineeksi perhosvaikutusta. Mitä jos Pia ei ois lähtenyt mun luo yöksi sillon ensimmäistä kertaa? Mitä jos se ei olis pyytänyt mun puhelinnumeroa siinä Kampin edessä? Mitä jos mä en olisi seuraavana päivänä menny sinne yöksi? Mä uskon kyllä, että kun kyse on siitä oikeasta me oltas jokatapauksessa päädytty yhteen jotain kautta, jollain lailla, mutta oltaisko me tässä tilanteessa nyt? En usko...
Jokatapauksessa mä olen onnellisempi kuin koskaan siitä, että kaikki lopulta meni näin (eikä loppua näy, hihiii ♥) ja mä saan nyt ylpeänä sanoa olevani maailman ihanimman tytön (vai naisen? You'r choise hun, hahaa) avovaimo. How cool is that!!
Tuntuu muutenkin jotenkin omituiselta, että tässä on tosiaan mennyt jo yli vuosi. Toisaalta musta tuntuu, että Pia ois ollu mun elämässä aina ja toisaalta taas tuntuu kun se ois ollu viimekuussa kun mä ensimmäistä kertaa astuin sisälle sen asuntoon Alppilassa. *Huokaus* Voi tätä elämää. Sitä ei koskaan tiedä mihin se kuljettaa, ennenkun sen elää... Okei tossa lauseessa ei ollu mitään järkeä, mutta you got the point, right?
Kuvia asunnosta mun ois tarkotus laittaa tänne sitten, kun saadaan vielä se sohvakin tänne ja sillai. Älkää kirotko jos en laita sillä nää on taas näitä mitä mä aina lupailen, mutta sitten ne aina jää. Tosin oon niin super onnellinen ja innoissani ja rakastunu tähän kämppään, että tällä kertaa mä varmaan oikeasti suoritan tän asian loppuun asti, hehee.
Mutta joo, mitäs tässä enää turhia läpisemään, eiköhän kaikki oo jo saanu tarpeekseen tästä mun hehkutuksesta. Mikäli jaksoitte rämpiä mun kanssa tän vaaleenpunasen hunajan läpi ne vaaleenpunaset sydänlasit päässä niin kiitos, mutta jos ette, I don't blame you, hih.
Anygay, rakastakaa elämää ja läheisiänne ja itseänne ja olkaa onnellisia! Jos kaikki ei aina mene niinkun ois suunnitellu niin älkää lannistuko. Mä olen elävä esimerkki siitä, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin, kun vaan jaksaa nousta ylös niistäkin kuopista mihin ois helpompi vaan jäädä makaamaan. Pusuja ♥
On ihan uskomatonta kuinka paljon mun elämä on muuttunu vajaassa vuodessa. Kavereita on tullu, menny, ja tullu takas hirveellä vauhdilla. Mun raha tilanne on huonompi kun ikinä, mutta yksityiselämä taas hymyilee ihan täydeltä naamalta.
Melkein joka päivä mä tulen ajatelleeksi miten ihania kavereita mulla on ja miten onnellinen mä olen, että mulla on ne. Kun mä saan varpaattoman tekstiviestin L:ltä, pääsen halaamaan elämäni miestä mamassa tai lörsäilen sen yhden ainoan ihmisen kanssa jonka uskon olevan vähintään yhtä dorka kun minä, voisin huutaa koko maailmalle, että mullapa on maailman parhaat kaverit!
Mun sisko kysyi multa perjantaina, että tajuanko mä kuinka onnekas mä olen kun saan asua täällä. Kyllä mä tajuan. Mun elämä on ihanaa, ja vielä ihanampaa on se, että mä en tarvitse mitään ihmeellistä tapahtumaa tai muistutusta tajutakseni sen.
Kaiken tän vaaleenpunasen pumpulin täydentää vielä ihminen jonka viereen mä saan joka ilta nukahtaa, ja jonka vierestä mä joka aamu herään. Avaan silmäni ja kiedon käteni toisen ympärille, halaan tiukasti ja pussaan niskaan. Joka kerta mä kiitän hiljaa mielessäni siitä, että olen tuollaisen ihmisen löytänyt. Mun rakkaani.
Joten, nyt on tosiaan asiat hyvin. Tietyillä saroilla on parantamisen varaa, mutta kun tärkein on kunnossa kaikki muu järjestyy.
Tulin just töistä uudelleen sisutettuun kämppääni. Luoja! Mä rakastan tätä! Siis oon aina rakastanu tätä kämppää, mut nyt! Oh ♥
Soitan Mansonia ja olen vähän oudolla fiiliksellä. Kaikki on ihan hyvin, mut silti joku vaivaa. Tai no joo, ei vaan "joku". Mä kyllä tiedän mikä se on. Yritän vaan olla ajattelematta sitä nyt. En halua synkistellä, kun taivas on kauniin punanen ja eräs ihana nukkuu mun lähellä tässä samanvärisellä uudella (mulle uudella!) sohvalla.
Silti se vaan pyörii päässä. Mä haluan kaikki siihen liittyvät asiat äkkiä pois alta. Huominen, torstai... Äkkiä ohi, sit mun ei tarvitse ajatella asiaa ennen seuraavaa puhelinsoittoa, tai kirjettä. Vika on vaan siinä, että ajattelen silti. Kuinka mä voisin olla ajattelematta? Varsinkin kun tunnen sen koko ajan. Pistona, puristuksena, ahdistuksena, jyskytyksenä. Koko ajan jotenkin.
Mä en halua ajatella sitä.
Töissä on inhottavaa olla. Okei, tytöt tietää, mutta ne ei silti tiedä. Enkä mä halua sanoa. En jaksa valittaa. Kaikkihan on hyvin, eikö olekin?
Joo, ihanaa angsti paskaa jälleen kerran, mutta en usko, että musta irtoaa mitään pirteämpää ihan lähiaikoina...
Outoja aikoja. Hyvin outoja. Musta tuntuu että mun pää on nyt vähän seonnu viimeaikaisten tapahtumien/uutisten takia. Tuntuu ettei saa mistään kiinni. Tahtosin pysyä kovana, mutta samalla vaan katuu sänkyyn ja itkeä. Pelottaa.
Tarvitsisin jonkun jolle puhua, mutta en halua vaivata ketään. Varsinkaan tälläsellä asialla. Oon aiheuttanut lähipiirissäni tarpeeks ahdistusta jo muutenkin.
Jokapaikkaan sattuu. Musta tuntuu, että mun kropan eri osat alkaa yksitellen luovuttaa. Älkää vielä.
On liikaa kaikkee. Liikaa asioita joita ei voi sanoa ääneen, liikaa tunteita joita ei voi näyttää, liikaa ajatuksia joita ei voi kirjoittaa, liikaa kipua jota ei voi hallita lääkkeillä. Liikaa kaikkee.
Joo, tiedän. Valitan liikaa, mutta minkäs teet. Se ei kuitenkaan ole ainut asia mitä mä teen, sillä nyt mun elämässä on myös paljon ihania asioita. Paljon asioita joista olla onnellinen. Ihana tyttö♥
Mä olen muutenkin saanut elämässäni enemmän kuin voisin pyytää. Joo, ei ole aina ollut helppoa, mutta jos olisi ollut, ei ehkä osais arvostaa niin paljon kaikkia hyviä asioita, helppoja asioita. Joten, kaikki on hyvin.
Tää on taas niin tätä. Ajattelin pitkästä aikaa alkaa kirjottamaan blogia, mutten taas yhtään tiedä mitä kirjottaa. Mulle ei oikein kuulu mitään. Tai sit en osaa vaan pukea niitä sanoiksi.
Noh, enivei.
Mulla on huomenna kampaaja ihan ihka uudella parturilla. JÄNNITTÄÄ! En oo käyny muilla kun Ninnillä niin sika pitkään aikaan. Se on niin helppoa siellä. Ei tarvii kun istua penkkiin ja neiti loihtii mulle aina ihanan tukan. Nyt pitäis ite ehkä miettiä mitä tälle pehkolle haluaa tehdä, ja sitten vielä selittää se järkevästi sille saksitaiturille.
Tätä kyseistä miestä suositteli mulle mun manikyristi (joka on muuten niin huippu ihminen!) tänään ja ennenkun tajusinkaan niin olin jo kynsienlaitoin jälkeen tallustelemassa kyseiseen liikkeeseen ja varasin ajan.Tahtosin tehdä jotain repäsevää, mutta näin lyhyestä mallista on hankala lähtee enää uutta muotoa hakemaan.
Lisäksi mulla on kaamea tatskakuume. Tahon niin paljon niitä kuvia että hajoan!!! Mistä sitä rahaa repis taas siihenkin, huoh... Liikaa ideoita sillä saralla. Oispa sama fiilis hiuksista!
Oon taas kuunnellu Dj Ashbaa ihan hulluna ja rakastunut siihen mieheen muutenkin taas astetta syvemmin. Täytyy vissiin lähtee Los Angelesiin sitä metsästämään.
Rahat on aikalailla loppu, mutta silti ois vaikka kuinka paljon menoja. Miten tää on mahdollista näillä palkoilla? Nyt loppuu muuten ryyppääminen! Okei, ei kokonaan, mutta vähennän. Reilusti. Siihen mulla suurin osa rahoista menee, enkä saa yhtään säästettyä. Miksi mä huuhdon kurkusta alas monta sataa euroa kuussa, kun ei siitä saa kuitenkaan kun sen yhden illan huuman. Vähänkö olen tyhmä.
Olen myös eräällä toisella elämänisaralla niin kyllästynyt, että taju lähtee. Se on jopa muuttanut sitä kuka minä olen. Tai siis, minä olen muuttunut, mutta vääristä syistä, väärään suuntaan. Toivotaan senkin puolen järjestyvän pian. Todella pian.
Voi, nyt alko masentaa. Siksipä en laita tähän loppuun Dj Ashban biisiä, niinkun olin aiemmin suunnitellut, vaan jotain pirteämpää.
How about....
Ei ole hetkeä ettei Nicolea jaksasisi katsoa ♥
Tulipa muuten taas paljon asiaa tyhjästä. Siis todella tyhjästä. Ihmettelen suuresti jos tätä blogia jaksaa joku vielä tämän päivityksen jälkeen lukea. En etes itse enää muista mitä tähän kirjoitin, eli sillon sen pitää olla jotain todella tylsää, hahahaha!
Mä olen... En tiedä. Joltain musta tuntuu, mut en oikein tiedä miltä.
Mä istuin tänään parvekkeella auringonpaisteessa, mutta silti oli kylmä. Vasemmassa kädessä mulla oli kaksi asiaa jotka mä olin aiemmin siitä samaisesta kämpästä "saanut". Niin erinlaiset asiat, niin samanlaiset muistot niihin liittyen. Katkeraa? Erittäin.
En mä tiedä, jokatapauksessa olen junassa matkalla kotiin. Se on ainakin kivaa, kai. Don't get me wrong. On ihanaa mennä kotiin. Jotenkin musta vaan tälläkertaa tuntuu kun asiat Jenssissä ois jääny jotenkin kesken tai jotain. Tosin Tän yhden kanssa ne tulee olemaan kesken (ainakin mun päässä) koko mun loppuelämän...
Mut vittuakos tässä. Ei se miettimällä parane...
"Just let me love you, and I will learn to love you right"
Selailin tässä aikani kuluks kaikkee videoita ja tuli vastaan tää yks jonka oon nähny ennenki. Siis call me stupid, mut musta tää on jollai kierolla tavalla niin hiton hieno! Haha. Jotenki toi musiikki tekee tosta sellasen... Hmmm....
Siis kohdassa 1:55 kun tuo katti iskee silmää! Jotenki, wau! Haha. Tai siis ku se on tossa tilanteessa niin pistää miettimään mitä sen mielessä piilee, kun se iskee silmää! Oikeesti, huh! Hahaaa, oon niin kuumehoureissa, never mind me, tsihi...
Tänään on kyllä ollu mielessä sitten kaikenlaista. Päällimmäisenä tuo huomenna alkava reissu Helsinkiin joka pitää sisällään myös työhaastattelun johon tuli kutsu tiistai aamuna. Sitä siis blogissanikin hehkutin.
Muuten ollu taas jotenkin, hmm, synkkää. Ehkä mä olen vaan liian väsyny. Ehkä nyt on vaan kasaantunu niin paljon kaikkee pienelle ajalle. Ehkä mä vaan ryven itsesäälissä.
Ken tietää.
"What am I supposed to say when I'm all choked up and you're okay?"
Tiedättekö niitä hetkiä, kun kuulee jotain mikä saa veren karkaamaan kropasta ja ilman keuhkoista, eikä voi tehdä muuta kun hymyillä ja nyökkäillä? Mun mielessä on pyörinyt pari viimepäivää enemmän ja vähemmän yksi sellanen hetki.
Mä vihaansitä, kun mä menen sanattomaksi.
"I should have told her how easy it is for me to fall in love"
Oiskohan joitakin asioita voinu ennalta ehkäistä jotenkin? Ja jos olis, niin oisko sen sitten tehny? Tai että vaikka tällähetkellä tuntuis miltä, niin oisko sitä valmis pyyhkimään pois jopa kaiken sen hyvän mikä tätä tunnetta edelsi?
Oliko se tämän arvosta?
"You're listening to the sound of my breaking heart"
Eipä sillä loppuunsa ole mitään väliä. Mä just eilen (vai maanantaina?) paasasin kaverille siitä, että menneisyyttä/tekojaan ei kannata katua (siis en nyt tarkota rikoksia tms. You know the deal). Tai siis kun tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäks, puhumattakaan siitä ajasta mitä on "tuhlannut" tai omasta mielestään käyttänyt väärin. Siksipä munkaan on ihan turha miettiä mitä mä tekisin toisin jos saisin mahdollisuuden. Kun se sydän on (jälleen kerran) kerinnyt särkyä jo. Loppujen lopuks mä haluan ehkä tietää vaan yhden jutun...
Tänään mä mietin, että ehkä joillekin meistä on vaan määrätty vaikee ja vähemmän onnellinen elämä. Ehkä se vaan menee niin. Eihän kaikki voi saada sitä mitä joillakin on. Eihän siinä muuten olis mitään järkeä.
Mun elämä on menny aika pitkälti tällä kaavalla. "Sillä hetkellä, kun tuntuu kaikista toivottomimmalta, kun ei jaksa enää yhtään. Noh, silloin kannattaa valmistautua taas siihen uuteen, suurempaan ja vaikeampaan esteeseen."
Ehkä sen vaan mun kohdalla kuuluu mennä niin. Mikäs tässä ollessa... Cause everybody hurts, sometimes.
Olen pitkän ja yksinäisen mietiskelyn jälkeen tullu siihen tulokseen, että tässä elämässä ei ole mitään järkeä. Mikään mitä täällä tapahtuu, ei ole meidän käsissä. Rehellisesti sanottuna mulla on olo kun räsynukella tai marionetilla. Meidät heitetään eri tilanteisiin ja pakotetaan sopeutumaan niihin. Sen jälkeen kaikki sen tilanteen avaintekijät vaihdetaan ja pakotetaan sopeutumaan uudestaan. Ja mehän sopeudutaan.
Ja ei, mä en tarkoita, että sopeutuminen ois jotenkin huono asia. Mua vaan äsryttää se, ettei meillä ole näihin asioihin mitään päätösvaltaa. Ihmiset sanoo, life is what you make of it. Todellisuudessa se on ihan pelkkää paskaa. Vaikka jollain olisi kaikki maailman rahat, se ei saa toista rakastumaan itseensä vasten tämän tahtoa, eikä pysty parantamaan syöpään kuolevaa läheistä. Niin se vaan on.
Noh, tää koko aihe tietty pyörii mun mielessä siksi, että mun oman elämäni tilanne tavallaan muuttu juuri huonompaan suuntaan.Mä korostan sanaa tavallaan, koska oikeastaan mikään ei muuttunu. Hiukan vaikeasti sanottu, I know, mutta selvennykseksi voisin vaikka lainata Lindsay Lohania ja sanoa; I can't keep something that I never had. Hassua vaan silti kuinka sellaisestakin asiasta luopuminen sattuu.
Mutta mä kyllä päjään. Nostan jälleen sen surullisenkuuluisan naamion kasvoilleni ja saan niinkin pienellä eleellä kuin hymyllä kaikki ympärilläni uskomaan, että olen ihan kunnossa. Onhan tätä tehty jo monta vuotta, why stop now?
On toisaalta hassua, toisaalta loogista, että juuri se ihminen joka sai mut hitaasti ja varovasti siitä panssarista luopumaan, on myös se jonka takia mä puen sen jälleen päälle, kenties aiempaa vahvempana. Itken sitten yksin, ennen nukkumaanmenoa tai suihkussa. Äänettömästi.
Joka aamu herätessäni pesen kasvot kylmällä vedellä, katson peiliin, hymyilen ja sanon sen itselleni, "mä olen ihan kunnossa", ja tiedättekö mitä? Jonain päivänä mä vielä olenkin. Sitä odotellessa... No, mulla on mun naamio.
