Hei suttusilmä minne meet

"Oh, take me back to the start"

Tänään on kyllä ollu mielessä sitten kaikenlaista. Päällimmäisenä tuo huomenna alkava reissu Helsinkiin joka pitää sisällään myös työhaastattelun johon tuli kutsu tiistai aamuna. Sitä siis blogissanikin hehkutin.

Muuten ollu taas jotenkin, hmm, synkkää. Ehkä mä olen vaan liian väsyny. Ehkä nyt on vaan kasaantunu niin paljon kaikkee pienelle ajalle. Ehkä mä vaan ryven itsesäälissä.

Ken tietää.

"What am I supposed to say when I'm all choked up and you're okay?"



Tiedättekö niitä hetkiä, kun kuulee jotain mikä saa veren karkaamaan kropasta ja ilman keuhkoista, eikä voi tehdä muuta kun hymyillä ja nyökkäillä? Mun mielessä on pyörinyt pari viimepäivää enemmän ja vähemmän yksi sellanen hetki.

Mä vihaan sitä, kun mä menen sanattomaksi.

"I should have told her how easy it is for me to fall in love"

Oiskohan joitakin asioita voinu ennalta ehkäistä jotenkin? Ja jos olis, niin oisko sen sitten tehny? Tai että vaikka tällähetkellä tuntuis miltä, niin oisko sitä valmis pyyhkimään pois jopa kaiken sen hyvän mikä tätä tunnetta edelsi?

Oliko se tämän arvosta?

"You're listening to the sound of my breaking heart"

Eipä sillä loppuunsa ole mitään väliä. Mä just eilen (vai maanantaina?) paasasin kaverille siitä, että menneisyyttä/tekojaan ei kannata katua (siis en nyt tarkota rikoksia tms. You know the deal). Tai siis kun tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäks, puhumattakaan siitä ajasta mitä on "tuhlannut" tai omasta mielestään käyttänyt väärin. Siksipä munkaan on ihan turha miettiä mitä mä tekisin toisin jos saisin mahdollisuuden. Kun se sydän on (jälleen kerran) kerinnyt särkyä jo. Loppujen lopuks mä haluan ehkä tietää vaan yhden jutun...

Vieläkö sattuu pitkäänkin?