Suddenly I know I'm not sleeping

Mietiskelen tässä taas, että missä välin musta, tai mun elämästä tuli jälleen tällasta. Hetki sitten olin niin onnellinen ja innoissani kaikesta, nykyään taas ainoa mistä saa kiksejä on juominen, eikä kyllä oikein enää sekään. Mä olen kyllästynyt kaikkiin ja kaikkee. Melkein jo vihaan omaa peilikuvaanikin. Kohta vissiin odottaa reissu valkeiden takkien valtakuntaan.

Mua kyllästyttää kaikkein eniten se, että tää kaikki toistuu taas. Onko mussa ihan oikeasti joku valmistusvirhe? Enkö mä vaan osaa? Mikä muka sai mut taas tähän mielentilaan? Eihän tässä ole edes tapahtunut mitään pahaa, päin vastoin. Silti mä vietän suurimman osan päivistäni oman pääni sisällä ja mietin että vittu mitä paskaa... En ole tyytyväinen keneenkään tai mihinkään. Rukoilen jotakuta korjaamaan mut vaikken ole edes rikki, kai?

Voisihan tässä taas ryhdistäytyä ja miettiä mitä kaikkea hyvää on elämässä, mutta ei vaan ole energiaa eikä kiinnostusta sellaseen. Sääli. Tosi sääli. 

So Much for my happy ending

Mä en enää jaksa tätä miten vaikeeta kaikki on! Ei oo mitään hätää ja hetkessä kaikki on taas käännetty ympäri ja mua vastaan enkä ees ymmärrä miks?!

Ei kestä pää tällaista vuoristorataa helvetti laitokseenhan tässä joutaa!

Opetellaan jooko sanomaan mitä halutaan ja toimimaan sen mukaisesti!!! Eiks je?

Who's my worst enemy?

Jos jotakin, niin mä olen elämässäni aina tiennyt mitä mä en halua. Mä en ole puoletkaan ajasta tiennyt, saati saanut sitä mitä haluan, mutta sen mä olen koko ajan tuntenut ja tiennyt mikä mua ei ainakaan tee onnelliseksi. Nyt mä en tiedä enää sitäkään. Mä en kirjaimellisesti tiedä mitään. Mä en tiedä edes nykytilannettani. Mua revitään kahteen suuntaan, ehkä. Toisaalta taas ei. Ehkä mä revin itse itseäni kahtia, ehkä mä onnistun. 

Menneisyys on jännä juttu. On totta kun sanotaan ettei sitä pääse karkuun. Mä luulin, että jotkut asiat, jotkut ihmiset ois jäänyt jo pois kuvioista, mutta niin ne vaan löysi tiensä takaisin. Okei, toi ei ollut ihan totta. Ei ne mua löytänyt, mä etsin ne. Tai sen. Hänet. Miksi?!

Tyhmä mä kai olen, mutta en mä koskaan ole osannut järjellä ajatellakaan. En ainakaan tätä asiaa, so no surprises there...

Nyt mä taas olen pisteessä missä valvon yöni ja mietin miten asiat ois voinu mennä, menee tai tulee menemään. Mietin ja takerrun pieniin sanoihin ja asioihin sekä lähellä, että kaukana. Elän vaan ajatusteni kanssa ja annan kaiken muun liukua ohi. En jaksa antaa huomiota muulle kuin niille äänille mun päässä jotka hitaasti mutta varmasti ajaa mua hulluuden partaalle. Ollakko vai eikö olla ja sitä rataa. 

Noh, kai mä vuoden päästä taas herään tästä horroksesta ja löydän taas paikkani ja kaikki ne asiat joista vielä hetki sitten olin niin varma. Ne joita en tällähetkellä edes muista... 

Good night, sleep tight, dont let me get me without a fight...