Joo, oon ollu jonkun aikaa blogilta poissa, kun oma kone sano ittensä irti ja jotenkin musta tuntuu etten osaa kirjottaa muiden koneilla, niin tyhmältä kun se kuulostaakin.
Jokatapauksessa, elämä on menny ihan tasaseen tahtiin etiäpäin. Töitä on ollut paljon ja on ilmeisesti jatkossakin. Nyt tosin on edessä vain kaks lyhyttä päivää ja sit kaksi vapaata. Tahtoo lintsille!
Välillä musta tuntuu että oon niin väsyny etten jaksa tehdä muuta kun itkeä. Itku ei kuitenkaan tule ja tarpeeks pitkään kun se tuolla kurkunpäässä (siellä mä aina tunnen sen että nyt on lähellä) kummittelee niin sit alkaa oksettaa eikä tosiaan oo enää yhtään kivaa. Väsymyksestä huolimatta mulla on kyllä ollu ihan mielettömiä "leijumis hetkiä" tässä lähiviikkoina. Yks niistä oli eilen kun oltiin kattomassa Francinea Virgin Oilissa. Ohhoh mikä keikka! Aivan mahtavuutta! Laittaisin kuvia mut en nyt jaksa alkaa siirtelemään niitä puhelimesta koneelle.
Tänään on sitten vietelty krapulapäivää kultti-klassikoiden parissa. Toisin sanoen katottiin Cry-Baby ja Lost Boys. Aivan ihania leffoja molemmat, ja ah mitä miehiäkin vielä!
Nyt illalla Anni lähti omille teilleen ja mä jäin yksin kotiin. Koin jokseenkin katkeransuloisen muistuksen eräästä erittäin tärkeästä asiasta elämässäni, joka syystä tai toisesta ei ole saanut juurikaan huomiota pitkään aikaan. Nyt mä kuitenkin taas muistin kaiken mitä se mukanaan toi ja tuo edelleen ja haluaisin palavasti soittaa sille yhdelle ainoalle ihmiselle jonka kanssa mä tästä asiasta pystyn puhumaan. Sille jonka tiedän tuntevan ja muistavan samoin kuin minä.
Hassua taas, miten tälläinen asia saa mut tuntemaan näin voimakkaasti. Tosin niinhän se on tämän osalta aina mennyt... "Because they saved my life", sillä sen ne teki, vaikkei sitä muut koskaan tule ymmärtämään.
Mutta ehkä tämä on tän illan osalta nyt tässä. Suljen vaan silmät, fiilistelen, ehkä itkenkin ihan vähän, se vois tehdä hyvääkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti